perjantai 28. huhtikuuta 2017

Ulkonäöstä

Olen pitkään ollut suht sinut itseni kanssa. Ruokailutavoissa olen pitkään noudattanut tiettyä rytmiä ja herkkuja syön vain viikonloppuisin. Vaakaa en ole edes omistanut vuosiin. Välillä tietysti, kuten moni nainen, ajattelen, että voisihan sitä olla hieman laihempi ja timmimpi. Tiedostan kuitenkin mitä moinen muutos vaatisi ja olen liian mukavuudenhaluinen tekemään elintapoihini muutoksia, saati jättämään ne herkkupäivät. Liikunnasta tykkään, mutta haluan pitää urheilun sillä tasolla, että sitä ei tehdä verenmaku suussa, vaan sen takia, että siitä tulee hyvä fiilis. Yritän myös, että vaikka yksi treeni jäisikin joskus väliin, en ota siitä kamalaa stressiä. Nuorempana saatoin viikon sairastelun jälkeen ajatella, että seuraavalla viikolla piti tämän takia treenata tuplasti. Olinpa hölmö.


Raskauden aikana kroppa tietysti muuttui. Yritin kyllä, että en syömällä kerryttäisi kamalasti lisäkiloja ja onneksi tässä tavoitteessani onnistuinkin melko hyvin. Muutama kilo pitäisi vielä saada pois, mutta koska vanhat vaatteetkin mahtuvat päälle, en jaksa ottaa asiasta ihan kamalaa stressiä. Myönnän kyllä, että vaa'an lukema välillä vähän harmittaa, mutta kai se on pääasia, ettei paino tässä mammaloman aikana ainakaan nouse. :D Kyllä, nykyään meillä on myös se vaaka. Mieheni osti meille moisen kapistuksen raskausaikana. Reilua, eikö? :D Mua tosin harmittaa ihan oudot asiat. Olen ihan sinut sen kanssa, että maha on vielä hieman pehmeä, mutta mielestäni naamani on paksumpi ja käsivarret löysät. Heh.


Noin muuten, olen yhä aika tarkka siitä, minkä näköisenä poistun kotoa. Meikkiä käytän aika harvoin, mutta esimerkiksi tukan on oltava puhdas ja laitettu. Ilman korvakoruja en poistu kotoa. Saatan joskus jopa hermostua siitä, että kun katson vaikka kerhon vessassa peiliin ja asuvalinta näyttääkin huonolta. Se, että geelilakkaus lohkeaa kesken päivän, eikä lähellä ole saman sävyistä kynsilakkaa, millä korjata tilanne, aiheuttaa lähes paniikin. :D 


Ajatus ns. ulkoiluvaatteista ja Gore Tex kengistä aiheuttaa lähes pahaa oloa, mutta kai se täytyy hyväksyä, että tuon pikkuisen miehen kanssa pitää pian viettää enemmän aikaa myös hiekkalaatikolla, säällä kuin säällä. Ei, ei mua häiritse nämä asusteen muiden päällä, mutta itselle ne tuntuvat niin vieraille. Näytin joskus mielestäni lenkkarit jalassa ihan pojalta, mutta Air Maxit on nykyisin lähes joka päivä jalassa. Ehkä se vedenpitävä takkikin pian löytää tiensä vaatekaappiini.


Moisia mietteitä aamutuimaan. Toivottavasti en antanut itsestäni ihan kamalan pinnallista kuvaa. Raskauden jälkeen olen kuitenkin selvästi rentoutunut ulkonäköni suhteen. Tuntuu myös uskomattomalta, että oma kroppa kasvatti tuon pienen miehen ja on nyt, jo yhdeksän kuukauden ajan, ruokkinutkin tuon pienen ihmeen. Ollaan me naiset aikamoisia!

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Paniikkihäiriö, masennus, ahdistus, mitä näitä nyt on ja raskaus

Tämä on ensimmäinen kerta raskauden jälkeen kun avaan tätä aihetta. Toki olen asiasta keskustellut ystävilleni ja neuvolantädille, mutta ehkä näin tekstin muodossa asiaa joutuu todella ajattelemaan,ihan vain itse omassa päässään. Kirjoitan aiheesta myös siksi, että joku samoista asioista kärsivä ehkä löytäisi tänne vaikka Googlen kautta. Itse koin, ettei edes internetin ihmeellisestä maailmasta löytynyt aiheesta tietoa, ainakaan sellasiat, mikä tukisi tiedon etsijää.

Meillä on valitettavasti suvussa aika paljon mielenterveyshäiriöitä. Etenkin pakkoneuroosia ja paniikkihäiriötä. Sukurasitus on siis todella vahva, enkä ole vieläkään keksinut muuta syytä sairasteluuni kuin sen, että "tauti" periytyy.

Lyhyesti voisin kertoa, että luulen kaiken alkaneen lukion ensimmäisellä luokalla. Kärsin jonkun asteisesta syömishäiriöstä. Pitkään olin sitä mieltä, ettei laihduttaminen ollut kuin ihan tavallinen vaihe teinitytön elämässä, mutta myöhemmin olen tullut siihen tulokseen, että jos laihduttaa niin paljon, että kuukautiset loppuvat melkein vuodeksi, ei voida enää puhua ihan pikku jutusta.

Lukion kolmannella sain kaverikseni paniikkikohtaukset. Muistan, että tosissani yritin poistua kotoa kouluun, mutta yleensä jouduin jäämään pois dösästä kesken matkan. Lopulta pääsin psykiatrille ja aloitin lääkityksen. Ilman lääkkeitä, en olisi varmaan ikinä saanut käytyä lukiota loppuun. Elämässä tapahtui silloin aika paljon, mutta en jaksa kirjoittaa koko tarinaa, sillä muuten tekstistä tulisi todella pitkä. Pari kertaa olen aloittanut lääkityksen uudestaan, mutta olen ollut usean vuoden myös ilman. Paniikkihäiriötä oppii ajan kanssa hallitsemaan eikä kohtauksia enää pelkää, lähinnä ne ärsyttävät.


Minun aivoni tuntuvat reagoivan niin, että jos yhtäkkiä tapahtuu liikaa ikäviä asioita, ne vetävät välittäjäainehanat kiinni ja tulos on ahdistus ja panikointi. Tai niin luulin. Raskaudenhan pitäisi olla ihana asia. Sitä se onkin, mutta se on myös asia mitä yleensä on odottanut pitkään ja minkä haluaa sujuvan hyvin. Valitettavasti raskaus on myös tila, mitä ei voi itse hallita.

Minun pakkoneuroosini eivät ilmene niin, että tarkistaisin sata kertaa, olenhan sulkenut hanan kun lähden kotoa. Minä ajattelen pakonomaisesti. Joskus sain päähäni, että olen vakavasti sairas. Ravasin lääkäreissä ja ajattelin asiaa KOKO AJAN! Jos joku ihminen on minulle ilkeä, saatan miettiä JATKUVASTI, että miksi ja miettiä miten puhuisin hänelle asiasta. Heti kun olin tehnyt positiivisen raskaustesin päähäni muutti ajatus keskenmenosta. Tuo mukava ajatus ei vain lähtenyt pois. Yölläkin saatoin tunnin välein käydä vessassa tarkistamassa, että enhän vain vuoda verta. Moni yrittI sanoa, että "älä ajattele asiaa, tee jotain muuta". Voi kumpa se olisikin ollut niin helppoa. Vaikka tein töissä tarkkoja töitä ajattelin silti asiaa. Lopulta ahdistuin niin, etten voinut lähteä edes töihin. Ajattelin, että jos raskaus menee kesken, en halua sen tapahtuvan muualla kuin kotona. Neuvolassa kyllä kävin kuuntelemassa sydänääniä ja kävin muuten usein.


Puhuin kyllä asiasta lääkäreille aina kun hain sairaslomaa. Myös neuvolasta sain tukea. Moni lääkäri ehdotti, että olisi myös vauvalle parempi, että alottaisin taas lääkkeet. Normaalisti olisikin aloittanut lääkityksen, mutta nyt olin raskaana. Vaikka lääkettä on myönnetty raskaana oleville 30 vuoden ajan, se on tutkittu ja turvallinen, eihän sitä nyt vaan halua syödä lääkkeitä, kun mahassa kasvaa oma lapsi. Lisäksi jos Googlesta haki tietoa ja eksyi keskustelupalstoille, ei niistä ainakaan hyväksyntää löytänyt.

Viikolla 18 sain niin pahan paniikkikohtauksen, että lopulta oksensin. Silloin kai tajusin myös itse, että ehkä se lääkitys voisi olla ihan hyvä juttu. Se oli tosi hyvä juttu. Jaksoin taas paremmin käydä töissä ja uskalsin jopa nähdä itseni äitinä. Luotin siihen, että kaikki kyllä menee ihan hyvin ja jos ei mene, sitten yritetään uudestaan.

Töistä sainkin onneksi tosi paljon tsemppiä. Silti en nukkunut öisin. Onneksi sain sumplittua ihanan esimieheni kanssa asiat niin, että olin joka keskiviikko lomalla ja jäin jo viikolla 33 kesälomalle ja sen jälkeen mammalomalle. Minulla on onneksi ihan mahtava työporukka ja pystyin heille kertomaan avoimesti fiiliksistäni.

Sovimme lääkärin kanssa, että lopetan lääkityksen 1,5kk ennen vauvan syntymään. Vaikka annokseni on tosi pieni, en halunnut ottaa sitä riskiä, että vauvalla olisi vieroitusoireita. Tämä olisi kuulemma ollut todella epätodennäköistä, mutta päätin, että saan pidettyä itseni kasassa ilman lääkkeitä.

Onneksi sain olla tuon 1,5kk kotona, sillä eihän sen ollut helppoa. Joka aamu pelotti, että jos vauva ei herää. Jotenkin silti selvisin, kun omien ajatuksien lisäksi ei tarvinnut ajatella sitä, että aamulla pitäisi selvitä töihin jne. Viikolla 33 soitin Jorviin supistelujen takia. Hävettää myöntää, että melkein toivoin, että vauva olisi syntynyt jo silloin sillä ajattelin hänen olevan paremmassa turvassa keskoskaapissa kuin vatsassani. Kamalaa, tiedän.


Synnytys oli pitkä, mutta sairaalassa oloni oli ensimmäistä kertaa turvallinen koko tuon 41 viikon aikana. Vauvaa tarkkailtiin kokoajan ja se tuntui ihanalta! Lopulta Aamos syntyi ja ahdistus loppui samalla minuutilla!

Oli oikeasti todella vaikea löytää äitiejä ja odottajia joiden kanssa olisin voinut keskustella aiheesta. Monet ehdottivat vain pelkopolia ja kukaan ei tuntunut käsittävän sitä, että miten synnytys ei voi pelottaa. Lisäksi on paljon sairauksia joiden lääkitystä pitää ylläpitää myös raskausaikana, mutta jostain syystä mielenterveyslääkkeet ovat monelle ehdoton ei. Keskustelupalstoilla moni oli jopa sitä mieltä, ettei paniikkihäiriöinen saisi edes lisääntyä. :D

Itse antaisin neuvoksi, että jos raskaus pelottaa ihan liikaa, muista puhua! Apua saa kun osaa etsiä. Lisäksi suosittelen, ettei kukaan eksy lukemaan keskustelupalstoja. Ihmiset, joilla näitä ongelmia ei ole, eivät valitettavasti vain pysty käsittämään mitä "sairaan" päässä tapahtuu.

Minulla nämä fiilikset eivät onneksi jatkuneet. Äitiys on ollut mahtavaa ja vauvasta murehtiminen on pysynyt terveellä tasolla. Valitettavasti en usko, että haluan enää olla ikinä raskaana. Kokemus oli minulle liian rankka. Onneksi en ole ikinä edes haaveillut kuin yhdesta lapsesta. Olen maailman onnekkain, kun olen oman ihanan lapseni saanut!

Jotta teksti ei olisi liian masentava, laitoin kuvia meidän pikku kiipeilijästä. Herra nukahti kesken rappusten valloituksen. :)


keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Aamos, kohta 9kk

31.7 klo 1.20 syntyi perheeseemme 3950g rakkautta. Sairaalassa oli mielestäni ahdistavaa ja kamalaa. Siellä oli kuuma, en saanut nukuttua ja maito ei noussut. Minulta meni myös täysin ohi, että olisin voinut soittaa kellolla apua. Muistan, että esitin väkisin reipasta, vaikka hemoglobiini oli varmaan n. 70 ja kuumetta 40 astetta. Onneksi kahden yön jälkeen päästiin kotiin. Muistan, että kun kävin kotona suihkussa, istuin vihdoin omalle sohvalle nauttimaan omista vaatteista ja viileästä sisäilmasta, aloin itkemään onnesta. Oih, hormonit.

Aamoksen nimi oli päätetty jo ennen kuin edes tiesimme, että masussani kasvoi pieni poika. Tytölle meillä ei edes ollut nimeä. Mietin Annia ja Tuiketta, mutta ei ne tuntuneet niin kivoilta.

Muistaakseni Aamos nukkui jo ensimmäisen yönsä täällä kotona ihan hyvin. Ihme sinänsä, sillä itse en raskausaikana nukkunut lähes ollenkaan, vaan kukuin ahdistuneena kaikki yöt. Pelotti niin kamalasti, että menettäisin pikkuisen. Raskaus meni fyysisesti hyvin, pelko oli vain henkistä. Hullu mikä hullu. :)

Maito ei vain noussut ja lopulta serkkuni ohjeisti, että kannattaa antaa korviketta pullosta, ärsyttävän ja hankalan ruiskun sijaan. Niimpä lähikaupasta haettiin pullo ja Nannia. Mitähän olin ajatellut imetyksestä  tai lähinnä sen onnistumisesta raskausaikana? Ilmeisesti en mitään. Heh. Taas itkin onnesta, kun Aamos imi onnellisena tuttipulloa ja sai massunsa täytee. Tissillä hän silti roikkui, vaikkei sieltä varmaan mitään edes tullut. Sain helposti katsottua kokonaisia elokuvia, kun pikku tyyppi vain mussutti tissiä.


Aamos taisi olla noin viisi viikkoinen kun yhtäkkiä ylävarustukseni päätti, että nyt sitä maitoa voisi alkaa tuottamaan. Omat meijereni tuottava sitä yhä. Viime yönä tuntui taas, että maitoa riittäisi viidelle Aamokselle. Samoihin aikoihin kun maito vihdoin nousi Aamos alkoi hymyillä ja nauraa. Hän yritti myös kovasti jo jutella meille erilaisin äännähdyksin.

Kolmen kuukauden iässä kivaan arkeen tuli vähän ikävyyksiä, kun Aamoksen iho muuttui todella huonoksi. Rasvatessa poika kiljui ja huusi. Tuntui kamalalta. Kävimme Pikku Jätissä ja heidän mahtavat allergialääkärinsä opastivat meille oiken hoidon. Nykyisin iho on todella hyvä. Jaksan yhä ihailla Aamoksen ihoa. Ehdin jo tottua näppyläiseen ja punaiseen vauvaan. :)


Viiden kuukauden iässä meillä oli jo kiva päivärytmi. Ruoka maistui, samoin päiväunet ja yölläkin nukuttiin kokoajan paremmin. Vuoden 2016 vikana päivänä Aamokselle puhkesi vihdoin kaksi hammasta. Kyllä se tuntui äidistä hienolta ja ihmeelliseltä. Hih.

Pian herra alkoi pyöriä ja hyöriä ja kun ikää oli mittarissa 6,5kk hän ryömi kovaa vauhtia!

Terveinä säilyimme melkein kahdeksan kuukautta, kunnes pojuun iski super äkäinen flunssa. Lääkärissäkin käytiin ja öisin valvottiin, Lähes heti perään, heti kun oltiin taas pidetty onnistunut unikoulu, iski oksennustauti. Varauduin pitämään uuden unikoulun, mutta kahden yöruokailun sijasta, nyt onkin oltu tissillä enää kerran! Tykkään ihan kamalasti imettää ja vaikka nautin siitä, että yöllä ei tarvitse herätä, jotenkin koen samalla hieman haikeutta.


Eilen, ensimmäisen terveen päivän jälkeen, Aamos alkoi ihan yhtäkkiä kontata! Itse olin päiväunilla, mutta isukki oli ylpeänä kuvannut tapahtuneen videolle. Ilmeisesti konttaus ei riitä, sillä tänään, kun Aamos heräsi päiväuniltaan, hän päätti, että nyt on aika nousta seisomaan. Koko aamupäivän on siis kiipeilty. Äiti on haltioitunut ja ylpeä.

Joka päivä jaksan ihmetellä, että miten tuota lasta voi aina rakastaa enemmän kuin eilen? Tuleeko siihen joskus joku katto? Takana on ehdottomasti elämäni ihanimmat 9kk.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Odotas vaan kun vauva syntyy osa 1 : Kodin siistinä pitäminen

Olen koko aikuisikäni ollut aika tarkka siitä, että kotona pitää olla aina siistiä. En tykkää siitä, että tavaraa on liikaa ja inhoan jos lattialla on roskia, sillä kävelen kotona lähes aina paljain varpain. Haluan aamulla lähteä siististä kodista, palata siistiin kotiin ja herätä aamulla siistissä ympäristössä. Jos minun pitäisi esimerkiksi katsoa elokuva, pitää kodin olla järjestyksessä ennen kuin voin istua sohvalle ja rentoutua. Onneksi mieskin on tottunut tähän ja pysyy poissa jaloista jos emännän on pakko siistiä paikkoja.

Jo ennen vauvaa olen kuullut tuhannesti, kuinka joudun ns. antamaan periksi liian siistiyden suhteen, kun joskus saan lapsia. Raskausaikana asiasta vasta kuulikin. Kuinka sitten kävikään?

Heti kun kotiuduin laitokselta, olin tietysti aina hermona siivoamassa jos joku oli tulossa katsomaan vauvaa. Tovin piti vähän relata, sillä yhden siivouspuuskan jälkeen olo romahti täysin. Heh..

Tietysti meillä on leluja lattialla ja esimerkiksi aamupalan ja aamuleikkien jälkeen koti näyttää tältä:





Yleensä kuitenkin kun poika on aamulla syönyt, hän istuu vielä tovin syöttötuolissaan ja leikkii lusikoilla. Kyllä lusikat on ihan parhaita. Sillä välin yleensä imuroin alakerran, jos lattiat ovat likaiset. Seuraavaksi nostan pojan lattialle leikkimään ja hoidan astiat pesuun ja sapuskat kaappeihin. Kun Aamos menee päikkäreille tai olen pukenut hänet valmiiksi ja nostanut vaunuihin asioille lähtöä varten, kerään lelut vielä lattialta. Tähän siivoukseen menee n. 10min ja kun poistumme kotoa, meillä näyttää tältä:





Jotenkin on siis vaikea ymmärtää, että miksi kotia ei saisi pidettyä siistinä? Itse en koe tätä 10 min operaatiota kamalan isona työnä. Tämäkin "Odotas vaan kun" on siis todistettu vääräksi!

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Vauva ja kissat

Monia varmaan mietityttää se miten kotieläimet ottavat vastaan uuden perheenjäsenen. Minulla on yhä muistissa tilanne kun Börje muutti meille. Lyyli sähisi ja vietti monta päivää sängyn alla. Toki pelotti, että neiti käyttäytyisi samoin vauvaa kohtaan. Börje taas on aina aika tyyni, tapahtui hänen elämässään mitä tahansa. (Välillä mietin, että tapahtuuko katin aivoissa yhtikäs mitään).


Raskausaikana Lyyli oli kokoajan hyvin lähellä. Välillä tuntui, että kisuli tajusi missä tilassa hänen mammansa oli. Raskasaikana en nukkunut juuri lainkaan, joten kahdesta karvavauvasta oli öisin seuraa. Valvoessa ja murehtiessa ei tuntunut niin yksinäiseltä yön pitkinä tunteina.


Kun vauva sitten tuli taloon, eivät kissat olleet moksiskaan! Valitettavasti vauva vei väkisinkin kaiken huomion. Kisuli parat eivät voineet enää edes nukkua jalkopäässäni, sillä en uskaltanut antaa niiden nukkua samassa huoneessa vauvan kanssa. Myönnän myös, että jos vauva yöllä itkeskeli ja vielä kissakin tuli viereen naukumaan oli ärsyyntyminen kissaa kohtaan taattu. Huomasi selvästi, että kissat jäivät seuraavalle sijalle. Kyllähän se harmitti, mutta en vain jaksanut enää illalla leikkiä niiden kanssa. Olen lukenut monesti, että kun vauva tulee taloon, lemmikit alkavat ärsyttää. Myönnän, että näin kävi myös minulle. Silti kun pojalla todettiin allergeenejä kissaa kohtaan, ajatus siitä, että kissoista pitäisi luopua, tuntui tietysti pahalta. Onneksi kissat yhä asustavat kanssamme. Kirjoitan Aamoksen allergioista myöhemmin.



Nyt kun vauva on kohta 9kk on asia selvästi muuttunut. Kisuille on taas aikaa ja jalkopää on taas öisin vapaana. Lisäksi Aamos tykkää kissoissa. Välillä hän nauraa kauan ja kovaa, kun ihastelee riehuvia katteja. Niiden perässä ryömitään myös kovaa ja jos nukkuvan kisun häntä on käden ulottuvilla, siitä napataan äkkiä kiinni! Kissat ovat onneksi kilttejä ja jos heitä alkaa ärsyttää leikkikaverinsa käytös, ne poistuvat paikalta.


Kissat ovat nykyisin taas kanssamme lähes kokoajan. Vauvakin kiinnostaa. Välillä vauva saa jopa "paijata" kisuja, mutta useimmiten pidetään pientä hajurakoa. Ostimme kuitenkin juuri kissoille uuden kiipeilypuun. Nyt vauvaa voi tarkkailla turvallisesti.


Myös kerjäämistä esiintyy kun vauva ruokailee. Kissat ovat tajunneet, että lattialle putoilee, ja usein putoileekin, mm. kanaa.


Me emme tuoneet kotiin vauvan tuoksuisia vaatteita tms vaan vauva vaan ilmestyi meille. Meillä kissat sopeutuivat siis todella helposti vauva-arkeen. Olen tästä tietysti hyvin iloinen!


torstai 13. huhtikuuta 2017

Rohkea, rohkeampi, minä.

Raskausaikana pelkäsin mm. kaikkea, mutta äitinä olen ollut mielestäni todella rento ja luottanut itseeni. Soseet aloitimme jo kun poika oli 3,5kk ja puuro otettiin mukaan kuvioihin kun ikää mittarissa oli 5kk. Silti sormiruokailu pelotti. Se tunne, kun lapsi kakoo porkkanan palaa kurkustaan ja lopulta oksentaa sen kaaressa ulos, on ihan kamala! Onneksi minulla on aivan mahtavia ja rohkeita mammakavereita ja vihdoin viimein meilläkin maistellaan sormiruokia lähes joka aterialla.

Nykyään meillä syödään jo mm. lihapullia ja puurorieskoja! Vielä tosin annan aina ensin ruokaa lusikalla, sillä kun herra sormiruokailee, on 2/4 osa lattialla, 1/4 osa syöttötuolissa ja 1/4 osa päätyy vatsaan asti. 

Näissä kuvissa maistellaan puurorieskaa ja Muksun mustikkaa ja hedelmiä. Aamos ei millään söisi marjoja, mutta tämä herralle maistui!







Pakko paljastaa, että kaikki kärähtäneet osat otan vielä varmuuden vuoksi pois. Nehän voivat olla vaikka teräviä...




tiistai 11. huhtikuuta 2017

Pala arjesta

Minulla ei oikeastaan ollut minkäänlaisia "kunnon" kuvitelmia siitä, millaista arki vauvan kanssa tulisi olemaan. Ehkä ihan hyvä. Olen nimittäin sitä mieltä, ettei tähän muutokseen olisi voinut varautua. Elämä kuitenkin muuttui ihan täysin ja ensimmäisinä kuukausina tuli käytyä läpi ajatuksia laidasta laitaan. Meidän nappulamme on tosin ollut alusta asti ns. helppo vauva. Öisin on toki heräilty syömään, välillä myös useamman kerran, mutta yö on kuitenkin aina ollut yö. Nappula on syönyt ja jatkanut unia. Herra on myös aina viihtynyt hyvin itsekseen, mikä on varmasti helpottanut arkea todella paljon. Olen voinut rauhassa syödä aamupalan, tehdä kotitöitä, laittaa ruokaa ja reissata ympäri kyliä. En muista, että hän olisi ikinä itkenyt ilman mitään syytä. Häntä on aina ollut todella helppo tulkita, enkä ole koskaan joutunut tuntemaan itseäni avuttomaksi tai epävarmaksi.


Ensimmäisen viiden kuukauden aikana Aamos ei tosin nukkunut päivisin juuri lainkaan eikä suostunut menemään yöunille, ellen mennyt petiin samaan aikaan. Omassa sängyssään hän ei nukkunut, vaan tiukasti äidin vieressä. Tietysti se harmitti, ettei itse voinut valvoa iltaisin, eikä päivällä ollut yhtään hetkeä ihan vain itselle. "Muutama" riita varmasti tuli käytyä läpi myös avomiehen kanssa. Myönnän, että olin hieman kateellinen miehelle, sillä hän sai mielestäni olla kotona paljon "vapaammin". Lopulta onneksi opin pyytämään apua jos halusin omaa aikaa. Minulla oli nimittäin huono tapa alkaa tiuskimaan kun olin jo ihan hermona. Heh.


Tuntuu, että näihin "miinuksiin" tuli yhtäkkiä muutos, kun pikku herra täytti 6kk. Nyt yöunille on menty noin klo 19, yöllä syödään 2-3 kertaa ja ylös noustaan viimeistään kello 7. Melkein kuukauden mittainen flunssa hieman lisäsi yösyömistä ja meneillään on taas pieni unikoulu, sillä tissillä hengailu on selvästi herralle enemmän tapa kuin tarve päästä eroon nälästä. Itse kuitenkin tykkään imettää öisin, siinä ei mene kuin 10min ja nukun imettämisen jälkeen seuraavan pätkän aina todella hyvin. En siis tiedä tulisiko unikoulu pitää äidille vai pojalle. Mahtavinta on tietysti se, että Aamos nukkuu nykyisin omassa sängyssä ja omassa huoneessaan.


Ihanaa on myös se, että nykyisin meillä nukutaan myös kunnon päiväunia. Useimmiten 9-11 ja toiset unet 13-14. Viikonloppuisin äitikin voi siis valvoa, sillä päivällä saa nukkua jos väsymys iskee. Toki mies tietysti on poikansa kanssa, jos minä haluan nukkua.

Myös miehestä on kuoriutunut oikein super-isi! Hän osaa laittaa pojan iltaisin nukkumaan, jos niin pyydän ja on muuttunut muutenkin hyvin omatoimiseksi, mitä tulee pojan hoitamiseen. Olen todella onnekas! Meillä ei ole enää siis pahemmin jouduttu kinamaan asiasta.


Onneksi Aamos on ollut niin ihana ja kiltti, sillä raskauteni oli henkisesti todella raskas. Siitä joskus myöhemmin ajatuksia tekstin muodossa.

Arki meillä on siis todella todella ihanaa. Varmasti se olisi ihanaa myös hieman vaativamman vauvan kanssa, sillä onhan oma lapsi maailman ihanin asia!

Tästä se alkaa, vai alkaako?

..nimittäin blogi vol. 102387429010. Katsotaan kuinka kauan jaksan tänne tällä kertaa näpytellä ajatuksiani. Arki on nyt kuitenkin pysyvästi muuttunut, ja tuntuu, että viimeinkin elämässäni tapahtuu oikeasti kirjoittamisen arvoisia asioita!

31.7.2016 "putkahti" parin päivän työstämisen jälkeen maailmaan jotain käsittämättömän ihanaa. Heinäkuun viimeisenä yönä kello 01.20 syntyi poikamme Aamos. On sanomattakin selvää, että hän on syy siihen miksi arkemme on muuttunut pysyvästi ja parhaalla mahdollisella tavalla. Tästä herrasta ja äitiydestä syntyy tulevaisuudessa varmasti eniten tekstiä.


Pienen poikavauvan lisäksi olen äiti kahdelle karvavauvalle. Vauvan heräilyn lisäksi saamme välillä todistaa karvakasa Börjen ja lyhytkarvaisemman tapauksen, Lyylin, yöjuoksuja. Näistä sekarotuisista rakkauspakkauksista syntyy myös varmasti ajatuksia tänne blogiin.


Odotin, että äitiys olisi poistanut sisälläni asuvan harakan, mutta näin ei käynyt. Kaikki kaunis, useimmiten myös kallis, kiehtoo minua, etenkin jos kyse on kauniista asusteista. Sormet syyhyten selaan jo verkkokauppoja ja suunnittelen mihin tuhlaisin tulevat veronpalautukset. Aamos saa silti lähes kaiken käytettynä. Reilua, tiedän! Kirpputoreista onkin tullut uusi ja koukuttava harrastus!



Lisäksi arki koostuu musiikista, parisuhteesta, kerhoista, ystävistä ja erilaisista yrityksistä päästä eroon raskauskiloista.

Tervetuloa!

Hallittua kaaosta