Paniikkihäiriö, masennus, ahdistus, mitä näitä nyt on ja raskaus

Tämä on ensimmäinen kerta raskauden jälkeen kun avaan tätä aihetta. Toki olen asiasta keskustellut ystävilleni ja neuvolantädille, mutta ehkä näin tekstin muodossa asiaa joutuu todella ajattelemaan,ihan vain itse omassa päässään. Kirjoitan aiheesta myös siksi, että joku samoista asioista kärsivä ehkä löytäisi tänne vaikka Googlen kautta. Itse koin, ettei edes internetin ihmeellisestä maailmasta löytynyt aiheesta tietoa, ainakaan sellasiat, mikä tukisi tiedon etsijää.

Meillä on valitettavasti suvussa aika paljon mielenterveyshäiriöitä. Etenkin pakkoneuroosia ja paniikkihäiriötä. Sukurasitus on siis todella vahva, enkä ole vieläkään keksinut muuta syytä sairasteluuni kuin sen, että "tauti" periytyy.

Lyhyesti voisin kertoa, että luulen kaiken alkaneen lukion ensimmäisellä luokalla. Kärsin jonkun asteisesta syömishäiriöstä. Pitkään olin sitä mieltä, ettei laihduttaminen ollut kuin ihan tavallinen vaihe teinitytön elämässä, mutta myöhemmin olen tullut siihen tulokseen, että jos laihduttaa niin paljon, että kuukautiset loppuvat melkein vuodeksi, ei voida enää puhua ihan pikku jutusta.

Lukion kolmannella sain kaverikseni paniikkikohtaukset. Muistan, että tosissani yritin poistua kotoa kouluun, mutta yleensä jouduin jäämään pois dösästä kesken matkan. Lopulta pääsin psykiatrille ja aloitin lääkityksen. Ilman lääkkeitä, en olisi varmaan ikinä saanut käytyä lukiota loppuun. Elämässä tapahtui silloin aika paljon, mutta en jaksa kirjoittaa koko tarinaa, sillä muuten tekstistä tulisi todella pitkä. Pari kertaa olen aloittanut lääkityksen uudestaan, mutta olen ollut usean vuoden myös ilman. Paniikkihäiriötä oppii ajan kanssa hallitsemaan eikä kohtauksia enää pelkää, lähinnä ne ärsyttävät.

Minun aivoni tuntuvat reagoivan niin, että jos yhtäkkiä tapahtuu liikaa ikäviä asioita, ne vetävät välittäjäainehanat kiinni ja tulos on ahdistus ja panikointi. Tai niin luulin. Raskaudenhan pitäisi olla ihana asia. Sitä se onkin, mutta se on myös asia mitä yleensä on odottanut pitkään ja minkä haluaa sujuvan hyvin. Valitettavasti raskaus on myös tila, mitä ei voi itse hallita.

Minun pakkoneuroosini eivät ilmene niin, että tarkistaisin sata kertaa, olenhan sulkenut hanan kun lähden kotoa. Minä ajattelen pakonomaisesti. Joskus sain päähäni, että olen vakavasti sairas. Ravasin lääkäreissä ja ajattelin asiaa KOKO AJAN! Jos joku ihminen on minulle ilkeä, saatan miettiä JATKUVASTI, että miksi ja miettiä miten puhuisin hänelle asiasta. Heti kun olin tehnyt positiivisen raskaustesin päähäni muutti ajatus keskenmenosta. Tuo mukava ajatus ei vain lähtenyt pois. Yölläkin saatoin tunnin välein käydä vessassa tarkistamassa, että enhän vain vuoda verta. Moni yrittI sanoa, että "älä ajattele asiaa, tee jotain muuta". Voi kumpa se olisikin ollut niin helppoa. Vaikka tein töissä tarkkoja töitä ajattelin silti asiaa. Lopulta ahdistuin niin, etten voinut lähteä edes töihin. Ajattelin, että jos raskaus menee kesken, en halua sen tapahtuvan muualla kuin kotona. Neuvolassa kyllä kävin kuuntelemassa sydänääniä ja kävin muuten usein.

Puhuin kyllä asiasta lääkäreille aina kun hain sairaslomaa. Myös neuvolasta sain tukea. Moni lääkäri ehdotti, että olisi myös vauvalle parempi, että alottaisin taas lääkkeet. Normaalisti olisikin aloittanut lääkityksen, mutta nyt olin raskaana. Vaikka lääkettä on myönnetty raskaana oleville 30 vuoden ajan, se on tutkittu ja turvallinen, eihän sitä nyt vaan halua syödä lääkkeitä, kun mahassa kasvaa oma lapsi. Lisäksi jos Googlesta haki tietoa ja eksyi keskustelupalstoille, ei niistä ainakaan hyväksyntää löytänyt.

Viikolla 18 sain niin pahan paniikkikohtauksen, että lopulta oksensin. Silloin kai tajusin myös itse, että ehkä se lääkitys voisi olla ihan hyvä juttu. Se oli tosi hyvä juttu. Jaksoin taas paremmin käydä töissä ja uskalsin jopa nähdä itseni äitinä. Luotin siihen, että kaikki kyllä menee ihan hyvin ja jos ei mene, sitten yritetään uudestaan.

Töistä sainkin onneksi tosi paljon tsemppiä. Silti en nukkunut öisin. Onneksi sain sumplittua ihanan esimieheni kanssa asiat niin, että olin joka keskiviikko lomalla ja jäin jo viikolla 33 kesälomalle ja sen jälkeen mammalomalle. Minulla on onneksi ihan mahtava työporukka ja pystyin heille kertomaan avoimesti fiiliksistäni.

Sovimme lääkärin kanssa, että lopetan lääkityksen 1,5kk ennen vauvan syntymään. Vaikka annokseni on tosi pieni, en halunnut ottaa sitä riskiä, että vauvalla olisi vieroitusoireita. Tämä olisi kuulemma ollut todella epätodennäköistä, mutta päätin, että saan pidettyä itseni kasassa ilman lääkkeitä.

Onneksi sain olla tuon 1,5kk kotona, sillä eihän sen ollut helppoa. Joka aamu pelotti, että jos vauva ei herää. Jotenkin silti selvisin, kun omien ajatuksien lisäksi ei tarvinnut ajatella sitä, että aamulla pitäisi selvitä töihin jne. Viikolla 33 soitin Jorviin supistelujen takia. Hävettää myöntää, että melkein toivoin, että vauva olisi syntynyt jo silloin sillä ajattelin hänen olevan paremmassa turvassa keskoskaapissa kuin vatsassani. Kamalaa, tiedän.

Synnytys oli pitkä, mutta sairaalassa oloni oli ensimmäistä kertaa turvallinen koko tuon 41 viikon aikana. Vauvaa tarkkailtiin kokoajan ja se tuntui ihanalta! Lopulta Aamos syntyi ja ahdistus loppui samalla minuutilla!

Oli oikeasti todella vaikea löytää äitiejä ja odottajia joiden kanssa olisin voinut keskustella aiheesta. Monet ehdottivat vain pelkopolia ja kukaan ei tuntunut käsittävän sitä, että miten synnytys ei voi pelottaa. Lisäksi on paljon sairauksia joiden lääkitystä pitää ylläpitää myös raskausaikana, mutta jostain syystä mielenterveyslääkkeet ovat monelle ehdoton ei. Keskustelupalstoilla moni oli jopa sitä mieltä, ettei paniikkihäiriöinen saisi edes lisääntyä. :D

Itse antaisin neuvoksi, että jos raskaus pelottaa ihan liikaa, muista puhua! Apua saa kun osaa etsiä. Lisäksi suosittelen, ettei kukaan eksy lukemaan keskustelupalstoja. Ihmiset, joilla näitä ongelmia ei ole, eivät valitettavasti vain pysty käsittämään mitä "sairaan" päässä tapahtuu.

Minulla nämä fiilikset eivät onneksi jatkuneet. Äitiys on ollut mahtavaa ja vauvasta murehtiminen on pysynyt terveellä tasolla. Valitettavasti en usko, että haluan enää olla ikinä raskaana. Kokemus oli minulle liian rankka. Onneksi en ole ikinä edes haaveillut kuin yhdesta lapsesta. Olen maailman onnekkain, kun olen oman ihanan lapseni saanut!

Jotta teksti ei olisi liian masentava, laitoin kuvia meidän pikku kiipeilijästä. Herra nukahti kesken rappusten valloituksen. :)