perjantai 25. elokuuta 2017

Päiväkoti

Sinne se pieni Jörsseli meni. Viisi päivää sitten. Päiväkotiin. Kaikki on onneksi mennyt todella hyvin. Poju syö hyvin ja touhuaa innokkaana. Ei myöskään arastele ketään, vaan on hyvin luottavainen. Ei ihme, hoitajat kun ovat todella mukavia.


Jopa siihen, että nyt nukutaan vain yhdet päiväunet, poju on tottunut hienosti. Tämä jännitti minua ehkä eniten. Kotona kun hän on nukkunut vielä kahdesti päivässä ja ainoastaan rattaissa. :D Päiväkodissa poju nukkuu hyvin ja tyytyväisenä, ihan isojen poikien sängyssä. Äiti on ylpeä.

Vielä ei ole edes haikailtu itkien äidin tai isin perään. Toivotaan, ettei itkuisuutta edes ilmene. :)


Onko päiväkodin aloitus sitten vaikuttanut mihinkään? On. Tisseihini. Ne on kipeät!! Esimerkiksi tänään olimme kotona kello 15 ja iltapuuroon mennessä rintaa oli vaadittu kolmesti. Myös öisin poju ei meinaa millään jäädä yksin nukkumaan ja onkin nukkunut osan yöstä äitin ja isin välissä. Viiime yö tosin sujui taas entiseen malliinsa, toivotaan, että myös tuleva yö sujuu.

Itse lomailen vielä ensi viikon. Mies ja poju ovat joka päivä poissa kello 7-16. Miettikää! Yli 8 tuntia omaa aikaa päivässä!! Huh. Jännää!


Olo on silti tietysti kovin haikea. Moni vuotisen äiti tuntuu odottavan töihin pääsyä innoissaan, mutta itse olisin mielelläni ollut vielä kotona.

Pitänee kuitenkin olla kiitollinen, että pojulla on hyvä hoitopaikka ja itsellä työ mihin palata. Työtehtävät eivät niin houkuta, mutta aivan mahtavia työkavereita on hirmuinen ikävä!

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Minne aika katoaa?

Vastahan ihmettelimme vessassa raskaustestiä. Siihen oli ilmestynyt viiva, harvinaisen selvä viiva. Silti ajoimme lähimpään apteekkiin ostamaan muutaman testin lisää. Ihan varmuuden vuoksi. Parin päivän päästä tehtiin vielä yksi testi. Miksi? No ihan varmuuden vuoksi.

Vastahan mietin, tuleeko meille tyttö vai poika.

Vastahan ihmettelin päivä päivältä voimistuvia potkuja. Vastahan jokainen potkaisu masun sisällä sai minut ihmettelemaan ja hymyilemään. Niihin ei ikinä tottunut. Aina ne katkaisivat ajatuksen ja pystyin ajattelemaan vain vauvaani.


Eihän siitä ole kuin hetki, kun siivosin työhuoneeni ja lähdin lomailemaan. Muistan kuinka se tuntui oudolle. Olla nyt vuosi ja kolme kuukautta pois työelämästä. Mietin, että miten ihmeessä jaksan olla kotona.

Kuinka lasketun ajan kynnyksella, valvoin kaikki yöt ja murehdin, lopulta jo tuskailin. Odotin, odotin ja odotin. Olin ihan varma, että raskauden viimeinen kuukausi kesti ainakin 12568 päivää, ehkä jopa 12570 päivää. Miettikään jos syntymäaika olisi 12570.7.2016?

Muistan kuinka odotin ja odotin sairaalassa, odotin synnytyssalissa, odotin. Myös epiduraalia odotin. :D


Muistan kuinka vasta ihmettelin pientä poikaani kenet oli nostettu paitani sisälle. Sieltä se tuijotteli minua ja tutki tissiäni. "Anteeksi arvon äitihenkilö. Maitohanassani on ilmeisesti tukos? Hälyttäisittekö kätilön, täällä tarvitaan lisämaitoa"'

Muistan kuinka vihdoin, kun olin toipunut ajattellin, että saan olla vauvani kanssa kotona vielä vuoden ja kuukauden!

Vastahan tuo poju oppi hymyilemään, sitten jokeltelemaan, sitten kääntymään.

Vastahan me ensimmäisen kerran törkkäsimme hänen suuhunsa porkkanasosetta ja odotimme hauskaa ilmettä. Ilmeilyjä emme ikinä saaneet tosin kokea. Kaikki maistui Jörsselille. :D


Vastahan meidän vauva alkoi ryömimään, sitten istumaan.

Ihan hetki sitten laskin, että saan olla kotona vielä puoli vuotta!

Minne aika on kadonnut? Ylihuomenna meidän pieni kävelevä vauvamme viettää päivän päiväkodissa. Alle kuukauden päästä minä joudun töihin.

Vaikka noin muuten monet "odota vaan"- lausahdukset olen todistanut vääriksi, "vauva vuosi menee nopeasti"-lause pitää täysin paikkaansa.

Kohta se alkaa, uusi arki.

Työmyyränä